Staffi perheessä!

Meidän arkea sulostuttaa jo toista vuotta ihana Staffiherra Carmelo (Kennelliiton jalostustietokannasta poikanen löytyy nimellä Fun-mur One and only Carmelo).. Tästä meidän pienestä silmäterästä saisin rustattua vaikka kuinka monta postausta, mutta... ...yritän tiivistää ja kertoa ne olennaisimmat asiat meidän omasta pienestä pöllönpoikasestamme tähän tarinaan:)

Carmelo on syntynyt 23.10.2013, pentueeseen syntyi samaan aikaan 5 velipoikaa ja yksi villikko sisko. Mistä saimme idean ottaa juuri Staffin? Koira-asia tuli ajankohtaiseksi ostettuamme ensimmäisen oman asuntomme keväällä 2013, rivarikaksio joka jo valmiiksi oli täydellisen koiraystävällinen niin sijaintinsa kuin muidenkin ominaisuuksiensa puolesta.... Oli vihdoin tullut aika ja mahdollisuus ja sopiva elämäntilanne ottaa meille oma koiruus ja siitä lähtikin pohdinta, mitä koiraltamme toivoisimme ja mitä pystymme koirallemme itse tarjoamaan:)

Staffordshiren bullterrieriin rotuna pääsimme tutustumaan livenä sukulaistemme kautta: heillä  oli tuolloin vuoden vanha staffiherra: Boris:) Lienee sanomattakin selvää kun myös me Staffiin lopulta päädyimme, että heidän koiransa oli alunperin se, joka ihastutti meidät täysin tähän rotuun ja sinetöi päätöksemme rotuvallinnasta:) Staffissa meitä miellytti koko, lyhytkarvaisuus/helppohoitosuus, Staffin omistamisen mukavuus/helppous, luonne, ja ulkonäkö: oikeastaan kaikki ominaisuudet tässä jytäkässä pikku paketissa olivat ja ovat just eivätkä melkein kohillaan! Myös terveystilanne Staffeilla on hyvä: huomioimisen arvoinen asia on kumminkin rodun korkea tapaturma-alttius ja koiravakuutus on hyvä olla olemassa! Luonteessa meitä viehättää touhukkuus, tietty ”hölmöys”, innokkuus/aktiivisuus (=huom: tämä on ajottain myös rasite) sekä mukavuudenhaluisuus.. Meidän Carmelo poikanen ei pidä sateesta eikä kylmistä pakkaskeleistä eli silloin Carmeloa on turha yrittää houkutella pidemmille lenkeille (jo minuukaan ei kiinnosta lähteä syyssateilla kämpiltä  100metriä pidemmälle tarpomaan..)! Eikä meillä ole mitään valittamisen sanaa myöskään siinä, että hänen suosikkipuuhiinsa kuuluu mamman ja papan välissä nukkuminen: erityisesti  viikonloppuisin herra C nautiskelee ja nukkuu kevyesti jopa puolillepäivin asti, luonnollisesti vieden suurimman osan sänkymme tilakapasetiteetistä.... Mutta meille ei ole sen ihanampaa kun peitonalla röhkivä ja piereskelevä oma hellyyttävä ja hellyydenkipeä possu!  Kaikista upein piirre näissä pienissä hölmöläispossuissa on mielestäni se, että rotuna Staffit ovat äärimmäisen ihmisrakkaita ja osaavat näyttää sen mitä persoonallisemmin tavoin! Aikaa Staffi vaatii omistajaltaan paljon, samoin huomiota sekä tekemistä:) En osaa sanoin kirjoittaa tähän, kuinka rakastettava pieni olento tälläinen oma kotipossu voikaan ihmiselle olla! Mutta Carmelo on kokonaisuudessaan meille hyvin tärkeä ja rakas:)

En suosittele Staffia perheeseen, jossa koirasta ei olla valmiita tekemään oikeasti yhtä perheenjäsenistä: Staffi nauttii ja tarvitsee sitä, että saa olla perheen menoissa ja arjessa täysillä mukana:) Omistajalla pitää olla myös valmiutta/motivaatiota aktivointiin ja mukavan puuhailun järkkäilyyn: Staffi osaa dramaattisesti omalla persoonallisella tavallaan ilmaista sen, mikäli tylsistyy.. Tällä en siis tarkoita mitään riehumista tai asioiden tuhoamista (meillä esim. huonekaluja yms. tavaroita ei ole tuhoutunut edes pentuaikoina yhtäkään kappaletta!), mutta Staffi kyllä näyttää hyvin rehellisesti mielipiteensä siihen jos esim. päätätkin huomioida läppäriä hänen sijaansa.. Saattaa olla että kohta joku tunkee syliisi (iettäen tietokoneen näytön valtavalla kuupallaan) istumaan, saattaa olla että jalanjuuressa kyhnäävä hellyydenkipeä possunpoikanen päättää aloittaa mahdottoman pierushown, saattaa olla että saat kuulla ooppeeralaulumaista ulinaa/valitusta törkeästä käyttäytymisestäsi loukkaantuneelta pieneltä riiviöltäsi... Mutta tuokin on niitä puolia, mikä tekee Staffista Staffin: he osaavat olla hyvin teatraalisia niin ilmeissä, eleissään kuin käyttäytymisessäänkin:) Staffila on heikohko hajuaisti eikä metsästysviettiä juuri nimeksikään, eli mikäli hakusessasi on metsälle/ metsästysharrasteisiin koirakaveri, sellaista itsellesi et Staffista saa. Muutenkin ”käyttökoirana” Staffit eivät lienee siitä parhaimmasta päästä, heilläkun tuo lamppu ylhäällä sytyttää ajoittain hieman hitaanpuoleisesti..... ;D

Loppuun vielä lisään yllättävän ja hauskan linkin artikkeliin, jossa myös Stafferot tulevat mainituiksi:

Ja loppuhuipennuksena tottakai niitä kuvia omasta pojastamme, s'il vous plaît!

Ps. saa kysyä mikäli kiinnostuit Staffeista/Carmelo herran elämästä ja joku jäi askarruttamaan! Myö jäädään pojan kanssa tänne kotisohvalle odottelemaan teidän terkkuja/kysymyksiä:)

Alkuraskauden muisteloita:)

Plussatesti tehtiin hyvissä ajoin oikeastaan jo muutamaa päivää ennenkin menkkojen oli oletettua alkaa..  Tässä vaiheessa siis eleltiin lokakuun alkupuolta, kahtena päivänä peräkkäin tein testit ja sen jälkeen en enää testaillut jaa luotin positiivisiin tuloksiin:) Osasin jo testiä tehdessäni aavistaa, että testiin tulee piirtymään ne maagiset kaksi viivaa:) Meillä oli aikaisemmin kesällä-14 kahteen otteeseen tilanne, että plussatiin mutta raskaus ei jatkunutkaan loppuun saakka.. Joten joku siinä olossa/sisäisessä aavistuksessa oli jo noilta kerroilta tuttua ja tiedin, että nyt sitä taidetaan olla taas raskaana:)

Plussasta kerroin heti muutamille läheisimmistä ystävistäni, "pikkusiskolleni" ja vanhemmilleni:) Kaikki ottivat tiedon ilolla vastaan. Nämä henkilöt olivat meillä niitä, jotka tiesivät noista kevätkesäisistä vastoinkäymisistä mitä oli takanapäin, joten jotenkin tuntui luontevalta ja hyvältä kertoa, että hei taas on mahdollisuus ja nyt mahdollisuus siihen, että kaikki sujuisikin tällä kertaa hyvin! Töissä panttasin tiedon raskaudesta aika pitkälle, kerroin työpaikalla vauvauutiset ollessani noin rv15:)

Alkuraskaus sujui itselläni pääosin nukkuessa:) ..kuinka paljon sitä ihminen voikaan nukkua! Käytännössä katsoen nukuin kaiken vapaa-ajan mitä vain oli mahdollista nukkua, etenkin rv 4-8 välisenä aikana..Marraskuussa miulla oli onnekseni 2 viikkoa lomaa, joka osui kyllä aivan nappikohtaan ja loma tulikin vietettyä Thaimaan auringossa rentoillen: löhöillen, uiden, hyvästä ruoasta, hieronnoista, kauniista maisemista ja hyvän ystävän seurasta nauttien:)

Muutoin alkuraskaudessa itselläni ei ollut ihmeitä oireita, siksi tuntuikin epäuskoiselta plussauksen jälkeen:) Alapään ”kirvelyä” (=limakalvot herkkinä?) oli jonkin verran sekä vatsan nipistelyjä/kipuiluja ajoittain, mutta mitään sen suurempaa erityistä raskausoiretta en itsessäni tunnistanut:) Myös lämmöt olivat korkealla iltaisin, 37.1-37.6 joka ilta. Pahoinvointi/oksentelut alkoi itselläni vasta verrattain myöhään, rv10 tienoilla. Itse en kokenut pahoinvointia rasitteena, päinvastoin. Se jollain kummalla tavalla toi itselleni ”turvaa” ja osasin kääntä sen positiiviseksi: oli helpompi luottaa siihen, että vauvoilla on kaikki kunnossa kun oli niin selkeät oksenteluoireet, tuli itselle olo että pakkohan niiden on olla siellä koska en mie tässä muuten tällätavalla oksentelisi.. :)

Alkuraskauden ajan muisteluita: muutama uä-kuva aivan varhaisviikoilta

Tässä muutamat ultraäänikuvat meidän kaksikosta aivan alkuraskauden ajoilta.. Ensimmäinen kuvista on saatu muistaaksein noin rv 8 (tämä on se hetki kun saimme tiedon kaksikostamme), ja toinen kuva duosta on raskausviikolta 12:) A-vauva kuvassa oikealla, B-vauva vasemmalla!

Kun 1+1=4.. Meidän pienen pienet rakkaat ovat jo matkallaan maailmaan!

Jokohan sitä nyt uskaltaisin alkaa kirjoittelemaan tätä blogia? Ajatus oman mammablogin aloittamisesta on kytenyt mielessä jo pidemmän aikaa.. Odotuksen alkumetreiltä lähtien on tullut kahlattua läpi muiden raskausblogeja, olen nauttinut niiden lukemisesta ja kaiken tiedon/kokemuksien ahmimisesta tosi paljon.. ..ja siitähän se ajatus sitten lähti, että voisihan se olla mukavaa kokeilla kirjoittaa omaakin blogia ja tässäpä sitä nyt sitten ollaan:)

Olen 28-vee sairaanhoitajatar susirajalta, täällä me asustellaan ihanan aviomieheni sekä ~1.5 vuotiaan Staffiherra Carmelon kanssa rivarikaksiossa.. Ja ainiin, ilmeisesti jos nyt kaikki sujuu hyvin loppuun asti niin meille olisi tulossa loppukeväästä kauan odotetut esikoiskaksoset! Kertoisikohan tämä blogi sitten vaikka kiteytettynä kaikesta tästä: meidän odotuksesta, elämästä ja ihan tavallisesta arjesta.

Mites nämä miun masun vallanneet kaksoset sitten..? Raskauteen osasivat pikkuiset ihmeemme järjestää aikamoisen yllärin meille autuaan tietämättömille raakilevanhemmilleen ilmaantumalla sinne kaksinkappalein! Sukurasitusta kaksosuuteen on kyllä ja vielä molempien meistä puolelta mutta... Se että vauvanalkuja olikin mahassa kaksinkappalein oli silti meille huisi ja elämämme varmasti ikimuistoisin ja isoin yllätys, eikä ultraääneen mennessä kaksosraskauden mahdollisuus käynyt kyllä  mielessä meistä kummallakaan! ..enemminkin menimme sillä ennakko-odotuksella ekaan ultraan, että onkohan siellä edes ketään, siinä vaiheessa kun ei vielä oireita itselläni ollut.. Voi mikä ilon päivä tuo perjantai 7.11.2014 meille sitten olikaan!

Meidän kaksikko on ns. di-di duo eli molemmilla pikkuisista on omat istukkansa ja  omat vesi/kalvopussinsa. Tilane on siis anatomisesti ”turvallisin” mahdollinen mitä kaksosraskauden suhteen vain olla voi. Meidän alueelle, Pohjois-Karjalan maakuntaa syntyy noin 8-10 kaksoset vuosittain. Kaksosraskautta seurataan pääpainoisesti erikoissairaanhoidossa mm. kohtalaisen tihein ultraäänin, neuvolassa en juurikaan ole käynyt odotusaikana (tähän mennessä neuvolakäyntejä on siis kertynyt 3kpl). Tämä on ollut meille ensiodottajina ihan loistojuttu ja itselle tuo varmuutta ja hyvää mieltä kun ultrissa kuulee vauvojen kuulumisista keskimääräistä useammin kuin ns. normaaliraskauksissa! Edelleen oma olo on epätodellinen, tuplailoinen ja tuplaihmettelevä: kaksoset, meillekkö?! Ja kolikon toisena puolena on sitten myös se tuplahuoli, mm. tuplamenettämisenpelko on edelleen ajoittain pinnalla, vaikka maaginen rv12 on ohitettu jo aikapäiviä sitten joulukuun alkupuolella.... Mutta sitähän tämä raskaana/äitinä oleminen lienee on; jatkuvaa huolehtimista ja epätietouden sietämistä, raskausaika kaikkine huolineen ja panikointeineen on kyllä hyvää ”valmentautumista” tulevaan äitiyteen:) Oma hyvä ja meille jo-nyt-niin-tärkeä tukiverkostomme on onneksi ollut ihanasti tukena ja täysillä mukana tässä odotuksessa:)

Raskaus on sujunut tähän saakka varsin hyvin ja itse oon voinut tosi hyvin myös:) Kaikenlaista pientä oiretta on mahtunut matkanvarrelle mm. alkuaikojen superväsymys (=nukuin käytännössä kaiken vapaa-aikani plussauksesta rv7 saakka), pahoinvointi (=öllötys, yökkäily ja jokapäiväinen oksentelu rv 10-19), ummetus (luoja kiitos Pegorion on keksitty!), aamuyön valvomiset (=vauvat heräytyy vessakäynneillä ja eihän sen jälkeen erkkikään saa siinä tökkäilyssä ja monottelussa uudestaan unen päästä kiinni), supistelut (etenkin rv21-23 oli näitä paljon, ilmeisesti selittyvät kohdun nopealla kasvulla), alakerran kipuilut jotka aktivoituvat liian rasituksen/käveleksimisen/istumisen jälkeen (=liitoskipuja?).. Viimeisimpinä ”uutuuksina” on ilmaantunut jalkapohjien öistä kuumottelua sekä  turvotuksia reisissä... Onhan sitä ollut, kaikenlaista.

Miun raskausajan ylivoimaisesti v-mäisin episodi sattui 12.12 keskellä yötä kun hematooma (jonka olemassaolosta en siis ollut tietoinen) läväytti kirkkaat veret läpi sänkyymme: tämä kokonaisuus täydentyi sillä että klo 04 aamuyöllä puoliunisena herätessäni oudon ”kosteaan oloon” ja seuraavassa hetkessä lakanat nähtyäni sain melkein sydärin ja sain elää elämäni kauhuhetkiä seuraavat tunnit.. Silloin olin jo varma että tääpä raskaus olikin nyt sit tässä..... Onneksi tuosta selvittiin säikähdyksellä, sikiökalvojen väliset hematoomat ovat ilmeisesti kaksosraskauksissa aika yleisiä ja meilläkin tuo kurja sisäinen pläntti onneksi katosi muutamissa viikoissa itsestään.. Mutta piru että osasikin säikäyttää! Mutta all in all ja yhteenvetona koen, että hyvin hyvävointisena sitä on porskuteltu menemään ainakin toistaiseksi ja en voi olla kuin tyytyväinen omaan jaksamiseen ja vointiin! :)

Olo on nyt sellainen että kuluisi tämä kevät jo! Täällä tietokone ruudun takana kirjoittelee siis 1kpl hyvin malttamattomia, innokkaita, ikionnellisia, ajoittain oireitaan kärppänä tarkkailevia&oireistaan tai niiden puutteesta johtuen hermoilevia, jännittyneitä ja kärsimättömiä mammoja:) En malta odottaa että saisimme vauvat syliin saakka ja pääsisimme näkemään millaisia nämä nyt jo niin meille rakkaat pienet potkiutujat ovat... :)